Muutto

Jos täällä joku käy, niin blogin siirsin faceen. Sieltä löytyy :)

Paniikkihäiriö

Paniikkihäriö. Mieli vinksahtaa, luulet taas kerran kuolevasi tai vähintäänkin sekoavasi. Niin kuin se sekoaminen mitenkään nykyistä tilannetta pahentaisi. Kohtaus, tai ehkä paremminkin puutostila, iskee yleensä darrassa, väsyneenä, aukeilla paikoilla tai joskus ihan muuten vaan. Esimerkiksi kun innostun liikaa jäkiksestä, hurraan u-20 Kasperin voitto maalille ja yhtäkkiä tilanteesta onkin tullut äärimmäisen pelottava. Jee!! Pelottaa. Jee!! Pelottaa. Jee!! Että mitä?!

Puutostilasta puhun, koska joskus kuulin aivojen häiriötilan johtuvan jonkin välittäjäaineen lakosta. Yksi osa mun mielen puurtajista päättää siis lopettaa toiminnan. Emme kulje, emmekä kuljeta. Ei ennen kuin työajat muuttuvat lyhyemmiksi ja palkkaus kulje käsi kädessä aivojen taloudellisen tilan kanssa. Mutta sehän tarkottaisi tässä tapauksessa silloin jatkuvaa palkka-alea, alennus tilaa. Typerät välittäjäaineet. Noiden ammattiyhdistyksellä on paljon parantamisen varaa.

Ekan kerran paniikki iski sählymatsin jälkeen, about 12 vuotta sitten. Itellä ei ollu mitään hajua mitä oikein tapahtuu, pelotti vaan niin vimmatusti. Sydän hakkas lujaa, rintaan sattu, tuntuu kuin alkaisi irtautumaan omasta kropasta tai tästä todellisuudesta. Sitten alko pelkäämään sekoamista, kuolemaa, psykoosia. Sellainen kevyt ja rento jännitys siis. Ambulanssihan se piti kutsua. Yö ensiavussa ja siitä lähti sitten tutkimukset käyntiin. Viikko sydänkoneessa, aivokuvat, rasitustestit jne. Silloin opin ottamaan itseltäni hemoglobiini näytteen, se kun piti melkein joka toinen minuutti ottaa, eikä hoitsuilla ollut siihen aikaa. Välillä kyllä soitin hoitsun paikalle mua pistämään, silloin kun tiesin neiti d-kupin olevan vuorossa.

Lopulta, kun ei fyysistä vikaa löytynyt, lähettivät ne minut psykiatriselle. Setä luki siellä oireet, kurtisti kulmiaan ja määräsi sitten parit mömmöt. Sulla on paniikkihäiriö, syö noita ja käy keskusteluryhmässä. Heippa. Olo helpottui, sain tietää syyn. Häiriöt väheni ja laimeni heti. Mömmöjä taisin syödä vajaan viikon. Sitten nakkasin ne roskiin. Mieluummin pelkään hetken päivässä ennen kuin vietän kaikki päivät usvassa. Toki se ois voinu olla ihan kivaa, pumpulimaista liitelyä, turtuneita fiiliksiä, helposti muiden ohjailtavissa. No ei käyny mulle.

Nyt on siis kulunut n. 12 vuotta ensimmäisestä kohtauksesta. Suurimman osan ajasta olen pärjännyt todella hyvin. Tiloja tulee edelleen, mutta tiedän mistä on kyse ja annan niiden tulla ja mennä. Joskus on tietysti päiviä/viikkoja jolloin fiilikset on melko paskat, paniikkihäiriön kanssa kun toi masennus tulee yleensä käsi kädessä. Mutta enpä oo jaksanu niistä hirveetä haloota nostaa omassa mielessä, tai muutenkaan. Jollain tasolla olen enemmän kiitollinen kuin negatiivisesti suhtautunut omaan paniikkihäiriöön. Se antaa mulle perspektiiviä elämään, muistuttaa mua pysähtymään ja ohjaa mua parempaan olemiseen. Häiriöt vähenee huomattavasti kun en käytä alkoholia, tupakkaa, suonensisäisiä, ydinaseita, tee kansanmurhia tai ole poliitikko.

Paniikkihäiriö ja mun ammatit ovat joskus olleet hassuhkoja yhdistelmiä. Niin, mitä ajattelisit kun oppaasi metsässä häviää lumikenkineen yhtäkkiä puun taakse ja tarrautuu siihen lujasti kiinni? “Ei tässä mitään, me ollaan tän kuusen kanssa vanhoja tuttuja. Menkää vaan eeltä tuohon suuntaan.” Tai mitä mieltä olisit tarjoilijasta joka pelkää sua suunnattomasti ilman mitään näkyvää syytä? “Hei, tässä tämä keitto, jätän tämän tähän parin pöydän päähän, voit hakea sen kunhan olen äkkiä poistunut paikalta.” Eikä kukaan huomaa mitään.

Se tulee, se menee. Se on osa mua ja parhaiten käy kun hyväksyn sen. Alussa taistelin lujasti kohtauksia vastaan, ja ne vaan paheni. Nyt annan niiden olla, käyttäydyn normaalisti ja jatkan toimiani. Joskus saatan mennä vessaan piiloon, puristan naiseni kättä hieman lujempaa tai meen halaamaan puita/seiniä/tolppia, jotain pysyvää kuitenkin. Saatan vaikuttaa poissaolevalta, mutta voin aina sanoa pohtivani Artistoteleen filosofisia ajatuksia Platonin elämän viitekehyksen kontekstissa. Mitä tuo vi..ua tuo sitten lieneekään tarkoittaa. 

Mutta olen ainakin oppinut kohtaamaan pelkoni.  

Tarikka Mies

Toimin työkseni tällä hetkellä ravintolan tarjoilijana. Kannan astioita ees taas, vaihdan tyhjät täysiin ja jotain vien välillä tiskiin. Olen ystävällinen ja mukava, hymyilen vaikkei hymyilyttäisi (olen joskus kuullut sellaisenkin elämänohjeen, että teeskentele, teeskentele niin maan pirusti niin se muuttuu todeksi). Juttelen niitä näitä ja koitan parhaani mukaan tuoda iloa toisten ihmisten päivään. Välillä kuuntelen, nyökkäilen ja otan toisen pahan olon vastaan, hymyillen ja anteeksi pyydellen.

Joskus en kuuntele, unohdan asioita ja rikon astioita. Tilaan keittiöstä vääriä ruokia ja annan liian vähän rahasta takaisin. Jätän huolimattomasti tahran pöytäliinalle ja suosittelen ihan vääriä viinejä riisin kanssa. En laiskuuttani vastaa puhelimeen tai vahingossa lyön luurin asiakkaan korvaan. Kaadan punkkua tai keiton hienon rouvan rinnuksille, päästän pienen, äänekkään hätäpierun sättimisen aikana ja menen sitten vaihtamaan tyynesti henksun vessaan kalsarit (siellä on pytyn takana piilossa aina muutamat). Unohdan pahoitella tapahtunutta ja kyyristelen asiakkaan poistumiseen asti tiskin takana piilossa. Kaadan varmuudeksi kupillisen hienoa sokeria lattialle ja siivoan sen murusen kerrallaan pois.

Joskus tunnen itseni komeaksi, naisten päiväunien sankariksi. Mietin miten keski-ikäiset rouvat ja nuoremmat leidit katselevat mustien suorien housujen peittämää kiinteää takamustani. Melkein tunnen heidän kiihkeän halun päästä sitä nipistämään. Liihotan ylväästi pitkässä, tyylikkäässä essussani läpi salin ja vinkkailen taidokkaan eleettömästi silmää naisille. Tiskipakkien kantamisesta karaistuneet käsivarsieni lihakset pingottuvat lautasia kantaessa ja jykevät rintalihakseni sykähtelevät timmin paidan alla. Ihailevat katseet melkein repivät minulta paidan pois. Minä, juuri minä kannan noille leideille ruoan pöytään, kuin vahvinkin saalistaja, ja kerään vielä heidän miehiltään siitä rahat pois.

Ylväs, kaikkien ihailema, Tarikka Mies!