Toimin työkseni tällä hetkellä ravintolan tarjoilijana. Kannan astioita ees taas, vaihdan tyhjät täysiin ja jotain vien välillä tiskiin. Olen ystävällinen ja mukava, hymyilen vaikkei hymyilyttäisi (olen joskus kuullut sellaisenkin elämänohjeen, että teeskentele, teeskentele niin maan pirusti niin se muuttuu todeksi). Juttelen niitä näitä ja koitan parhaani mukaan tuoda iloa toisten ihmisten päivään. Välillä kuuntelen, nyökkäilen ja otan toisen pahan olon vastaan, hymyillen ja anteeksi pyydellen.
Joskus en kuuntele, unohdan asioita ja rikon astioita. Tilaan keittiöstä vääriä ruokia ja annan liian vähän rahasta takaisin. Jätän huolimattomasti tahran pöytäliinalle ja suosittelen ihan vääriä viinejä riisin kanssa. En laiskuuttani vastaa puhelimeen tai vahingossa lyön luurin asiakkaan korvaan. Kaadan punkkua tai keiton hienon rouvan rinnuksille, päästän pienen, äänekkään hätäpierun sättimisen aikana ja menen sitten vaihtamaan tyynesti henksun vessaan kalsarit (siellä on pytyn takana piilossa aina muutamat). Unohdan pahoitella tapahtunutta ja kyyristelen asiakkaan poistumiseen asti tiskin takana piilossa. Kaadan varmuudeksi kupillisen hienoa sokeria lattialle ja siivoan sen murusen kerrallaan pois.
Joskus tunnen itseni komeaksi, naisten päiväunien sankariksi. Mietin miten keski-ikäiset rouvat ja nuoremmat leidit katselevat mustien suorien housujen peittämää kiinteää takamustani. Melkein tunnen heidän kiihkeän halun päästä sitä nipistämään. Liihotan ylväästi pitkässä, tyylikkäässä essussani läpi salin ja vinkkailen taidokkaan eleettömästi silmää naisille. Tiskipakkien kantamisesta karaistuneet käsivarsieni lihakset pingottuvat lautasia kantaessa ja jykevät rintalihakseni sykähtelevät timmin paidan alla. Ihailevat katseet melkein repivät minulta paidan pois. Minä, juuri minä kannan noille leideille ruoan pöytään, kuin vahvinkin saalistaja, ja kerään vielä heidän miehiltään siitä rahat pois.
Ylväs, kaikkien ihailema, Tarikka Mies!
