Matkaaminen

Muutama viikkoa sitten painoin linjurin summeria ja jäin pois eräällä pysäkillä. Matkaaminen oli puuduttanut pyllykkäiseni, enkä enää nähnyt niin selkeästi ulos ikkunoista. Muiden ihmisten hengitykset ja toimimaton ilmastointi huurruttivat lasit. Oli alkanut pienesti ahdistaa ja kaipasin raikasta ulkoilmaa. Muut matkustajat halusivat jatkaa matkaa, heillä suurimmalla osalla (kuten myös minulla) oli melko selkeä päämäärä. Osa oli noussut jostain matkan varrelta hetkeksi, osa pienessä sievässä väärälle linjalle erehtyneenä ja osa halusi vain tarkkailla muita. Mutta enemmistö tiesi tarkkaan päämääränsä.

Ulkona oli vähän hämärää, sumuista, Hetken ajattelin olinko ymmärtänyt väärin ikkunoiden huurteet, ehkä se olikin tätä sumua ulkopuolelta? Henkäisin syvään, raitis ilma kipristi keuhkoissa ja tuntui kylmältä. Kohensin takkia, korotin kauluksia ja aloin havannoimaan ympäristöä. Jotain tuttua, jotain uutta ja jotain skidisti odotuksellista. Pientä pirskahtelua. Linjuri seisoi vielä pysäkillä, muutama matkustaja kurkisteli taka-ovesta ulos ja kuski tarkkaili kelloa. Hengitin syvään ja ilma tuntui lämpenevän sisälläni.

Kuski tööttäsi, väänsi vipua ja ovet menivät kiinni. Matkustajat palasivat paikoilleen, jatkoivat matkaansa. Olin hypännyt kyytiin muutama vuosi sitten. Ihmetyksen ja innostuksen vallassa. Olin kuullut hieman erikoisemmasta, ehkä jopa hieman pelottavasta reitistä jolla tämä linjuri kulki. Halusin mukaan!! Hieman arasti koitin tehdä tuttavuutta muiden matkaajien kanssa. Olin kuitenkin suurimman osan alkumatkasta itsekseen ja tuijottelin ikkunasta ulos. Vähän kerrassaan aloin nauttimaan menosta, pysäkeistä joissa ihmisiä tuli ja meni. Keskusteluista muiden kanssa, Sain mukavan asennon ja annoin mennä. Ystävystyin, aloimme tekemään matkaa muiden kanssa yhdessä. Välillä ravistelimme toisia hereille ja osoittelimme ikkunoista ulos, "Katsos, oletko nähnyt tuota? Näitkö ne vuoret lumipeitteellä ja huomasitko elämää sykkivän viidakon? Ja tuolla siintää päämäärä, hienoa, näetkö!!?" Aina se matkaaminen ei ollut yhtä kivaa, välillä täytyi työntää ja joskus stopattiin konerikon takia. Jonkun aikaa matka oli todella kuoppaista, hiekkaa tunki ilmastoinnin kautta sisään ja pakokaasun haju tuntui pistävältä.
Yhtenä päivänä sain kännykkään kuvaviestin. Se oli suttuinen, sumea, mutta jokin siinä sai pienen värähdyksen kulkemaan selkää pitkin. Koitin katsella kuvaa tarkemmin, mutta se alkoi säröilemään, aivan kuin siinä olisi ollut häiriöitä. Samanlaisia kuin heikon antennin varassa olevalla televisiolla. Välillä kuva selkeni hetkeksi, mutta ei aivan tarpeeksi saadakseni siitä selvää. Pitkin päivää siinä vilkkui kuvia, voimistuen ja heiketen. Samalla linjurin sisällä alkoi tuntua tukahduttavalta, ilmastointi brakaili ja kuopat tiessä muuttuivat syvemmiksi ja niitä oli tiheämpään. Oma penkkikin alkoi tuoksahdella hivenen hieltä.. Painoin summeria, halusin pysähtyä ja koittaa saada kuvaviestistä selvää. Tuntea raikkaampaa ilmaa kasvoilla.

Hengitin lisää, painoin silmät kiinni ja nyt aloin jo tuntemaan mieleni selkiytyvän. Katsoin puhelintani, se oli sammunut. Akku lopussa. Nostin katseeni, tunsin käden kädelläni ja huomasin naiseni. Hymy, suukko ja tervehdys :) Hämärä alkoi väistyä, sumu hälvetä ja toisessa kädessä huomasin piteleväni kiinni tusinasta ilmapalloja. Jokainen eri väriä, hieman eri muotoisia mutta jokainen omalla tavallaan täydellinen. Mietin, että olisipa harmi jos jokin niistä puhkeisi.
"Minne haluat mennä?"
"Tuonne", osoitin sitä samaa päämäärää minne bussikin oli matkalla.
"Hyvä, ai niin, laitoin meille molemmille varailmapallopusseja reppuun. Puhallellaan sitten niitä yhdessä lisää jos sattuuvat puhkeamaan".